Mitä eroa on julkisella sektorilla ja Anttilalla? Julkisen sektorin asiakkaat eivät hävinneet nettikaupan syntymisen jälkeen. Itse asiassa julkisen sektorin asiakkaat eivät katoa vaikka tapahtuisi mitä. Kun ei ole kilpailevaa toimintaa, ei tuotteen laadusta tarvitse murehtia. Markkinatalouden opit eivät koske julkista sektoria.

Digitalisaatio, julkisen sektorin asiakaslähtöisyyden lisääminen, on yksi Sipilän hallituksen kärkitavoitteista: toimintatavat uudistaen rakennetaan julkiset palvelut käyttäjälähtöisiksi ja ensisijaisesti digitaalisiksi. Tavoitteen toteutumiseen on kuitenkin vielä matkaa. Helsingin kaupungin rakennusviraston asukaspysäköintijärjestelmä on tästä hyvä esimerkki.

Asukaspysäköintitunnuksen lunastaminen on juuri sellainen palvelu, jonka voisi helposti nykyaikaistaa. Tämänhetkinen lupaprosessi on hakijan kannalta vaivalloinen. Pysäköintitunnuksen saa lunastettua ainoastaan virka-aikana viraston asiakaspalvelupisteestä. Kuinka moni meistä lähtisi yksityisen sektorin palvelun perässä aamuruuhkassa toiselle puolelle Helsinkiä, jos saman asian voisi hoitaa omalta kotikoneelta käsin?

Edellä kuvattu menettely huomioon ottaen on yllättävää, että rakennusviraston talousarvioesityksessä on maalattu tulevaisuuden pysäköinninvalvonnasta seuraavaa:

”Uusien alueiden tulo asukaspysäköintijärjestelmän piiriin lisää valvonnan tarvetta, muuttaa pysäköinninvalvontaa ja pakottaa siirtymään enenevässä määrin uuden tekniikan hyödyntämiseen valvonnassa, esimerkiksi kamera-auton ja älylasien käyttämiseen. Segway-tyyppisten laitteiden käyttöä pysäköinninvalvonnassa tutkitaan.”

Samaan aikaan kun meillä on aikaan ja paikkaan sidottu vanhakantainen lupajärjestelmä, sakottamisen on tarkoitus jatkossa tapahtua erilaisten uusien teknologisten innovaatioiden avulla. Rakennusviraston nykyisen jäykkyyden ja tulevaisuuden visioiden välillä tuntuu olevan kestämätön ristiriita. Onko julkisen sektorin tavoitteenasettelussa epäonnistuttu?

Asukaspysäköintitunnusten myynnin on laskettu tuottavan tänä vuonna yli 4,7 miljoonaa euroa. Yrityspysäköintiluvista saatavien tulojen jälkeen yhteissumma kohoaa yli 6 miljoonaa. Yksi vuosilupa maksaa 240 euroa, mikä tarkoittaa että lähes 20 000 helsinkiläistä hankkii luvan vuosittain. Todellisuudessa yksittäisiä luvanhaltijoita on enemmän, sillä lupia ostetaan myös osaksi vuotta. Ei ole mielestäni samantekevää, miten näitä 20 000 hallinnon asiakasta palvellaan.

Rakennusvirasto ilmoitti huhtikuussa 2014, että pysäköintitunnusten sähköistämisen toteuttaminen on pitkällä. Nyt kaksi ja puoli vuotta myöhemmin soitin virastoon kysyäkseni toteutuksen etenemisestä. Yllätyksekseni virastosta ei osattu vastata siihen, kuka projektia johtaa tai mikä sen aikataulu on. ”Julkinen sektori ei ole kuten yksityinen.”, oli paras vastaus minkä sain. Uskon, että vastauksessa piilee syy sille, miksi julkisen sektorin uudistaminen on niin tavattoman hankalaa.

Pysäköintilupajärjestelmän uudistamisella olisi saavutettavissa valtavat säästöt, mutta se ei tunnu rakennusvirastoa kiinnostavan. Ei ainakaan niitä, joiden työt olisivat uudistuksen myötä vaarassa loppua. Julkisen sektorin asiakaslähtöisyyden lisäämisen ongelman ydin on, että siinä missä yksityisellä sektorilla innovaatiot ja uudet tavat toimia luovat menestyviä yrityksiä, julkisella sektorilla ne tekevät sen tarpeettomaksi. Työpaikkojen menettämisen pelossa uudistamiseen ei uskalleta lähteä. Tämän ongelman ratkaisemalla uskon julkisen sektorin uudistamisen onnistumisen olevan askeleen lähempänä.

”Eduskunta voi myöntää kansanedustajalle tämän pyynnöstä vapautuksen edustajantoimesta, jos se katsoo, että vapautuksen myöntämiseen on hyväksyttävä syy.”    

– Perustuslain 28.2 §

Carl Haglundin siirtyminen kiinalaisen Sunshine Kaidi New Energy Groupin varatoimitusjohtajaksi on nostanut kansanedustajan tehtävästä kesken vaalikauden luopumisen jälleen esille. Voiko kansanedustajan tehtävästä noin vain luopua pelkästään ilmoittamalla ja milloin luopumiseen voidaan katsoa olevan hyväksyttävä syy?

Hallituksen esityksessä Suomen perustuslaiksi todetaan, että tarkoituksena on jatkaa vakiintunutta käytäntöä, jonka mukaan eduskunta harkitsee saatuaan asiasta puhemiesneuvoston lausunnon, onko edustaja esittänyt sellaisia perusteita pyynnölleen saada vapautus eduskunnan jäsenyydestä, että vapautus voidaan myöntää. Hallituksen esityksessä todetaan, että eduskunta on yleensä suhtautunut varsin pidättyväisesti vapautuksen myöntämiseen henkilökohtaisilla syillä.

Keskeinen kysymys hyväksyttävän syyn määrittelyssä on, miten kansanedustajan tehtävän hoitamisen oikein ymmärrämme. On selvää, etteivät kansanedustajat ole siinä merkityksessä töissä, kuin työsopimuslain soveltaminen edellyttäisi. Ennemminkin kansanedustajia voisi verrata kunnassa toimiviin luottamushenkilöihin. Siinä missä kunnan luottamushenkilöt, myös kansanedustajat toimivat edustuksellisen demokratian palveluksessa. Molemmat työskentelevät yhteisten asioiden hoitajina.

Kuntalain mukaan kunnallisesta luottamustoimesta voi erota pätevästä syystä. Eron myöntämisestä päättää luottamushenkilön valinnut toimielin, yleensä valtuusto. Kuntalain hallituksen esityksessä ei määritellä pätevää syytä tarkemmin, vaan tyydytään toteamaan, että sääntely vastaa voimassa olleen vuoden 1995 kuntalain vastaavaa säännöstä.

Vuoden 1995 kuntalaissa ei siinäkään määritellä tarkemmin luottamustoimesta eroamiseen oikeuttavaa pätevää syytä. Tulee muistaa, että vanhan lain aikaan myös luottamustoimesta kieltäytymiseen tarvittiin erityiset perustelut. Tällaisia olivat laissa mainitut yli 60 vuoden ikä sekä aikaisempi toiminta luottamushenkilönä. Käytännössä oli kuitenkin harvinaista, että ketään valittiin luottamustoimeen vastoin omaa tahtoaan.

Vuoden 1995 kuntalain hallituksen esityksessä todetaan, että vastoin tahtoa tapahtunut valinta luottamustoimeen on pätevä syy erota. Näin ollen siis valinnan hetkellä tiedossa ollut haluttomuus tulla valituksi ei välttämättä estänyt valintaa, mutta jos valittu henkilö valinnan jälkeen ilmoitti haluttomuudestaan olla tulla valituksi, oli tämä pätevä peruste erota tehtävästä.

Nykyisen kuntalain aikana vastoin tahtoa tapahtunut valinta on menettänyt merkityksensä, sillä lain mukaan luottamustoimeen voidaan valita vain henkilö, joka on suostunut ottamaan toimen vastaan. Valtuustoehdokkaaksi voidaan asettaa vain sellainen henkilö, joka on antanut kirjallisen suostumuksensa valtuutetun toimen vastaanottamiseen. Käytännössä ainakin isoimmissa kunnissa puolueet edellyttävät kaikilta luottamustehtäviin valittavilta kirjallista suostumusta.

Vuoden 1976 kunnallislaki lähti siitä, että kunnalliseen luottamustoimeen ryhtyminen on kunnan jäsenelle kuuluva velvollisuus, eikä luottamustehtävästä saanut kieltäytyä muusta kuin pätevästä syystä. Lainsäätäjä osoitti kuitenkin uudistusmieltä siinä, ettei kunnanvaltuustoon voinut enää vuoden 1976 jälkeen valita ketään vastoin tahtoaan. Vuoden 1976 kunnallislaissa ei kuitenkaan puhuta mitään luottamustehtävästä luopumisesta kesken kauden, paitsi sanottujen 60 ikävuoden ja riittävän luottamustehtävä kokemuksen saavuttamisella. Luottamustoimesta ei voinut erota edes pätevästä syystä. Siellä oltiin ja pysyttiin.

Kuntalainsäädäntö ei edellä esitellyn katsauksen perusteella tarjoa sittenkään apua tulkittaessa kansanedustajan oikeutta luopua toimestaan kesken kauden. Itse asiassa huomasimme, ettei kuntalain vaatimaa pätevää syytä ole missään tyhjentävästi määritelty. Legaalimääritelmän puuttumisesta huolimatta kunnissa on vakiintunut käytännöksi, ettei luottamustehtävästä eroamiseen vaadita enää mitään erityistä perustetta. Henkilön oma ilmoitus tehtävästä luopumisesta riittää.

Yllä esitellyn perusteella on helppo huomata, että siinä missä kunnan luottamushenkilöiden osalta on vuosikymmenien saatossa tapahtunut siirtymä jokaisen kuntalaisen velvollisuudesta kohden vapaaehtoisuutta ja vapaata luopumisoikeutta, on eduskunnan osalta edelleen voimassa tiukka perustuslain momentti ja sen tulkinta. Niin maailman kuin eduskuntatyön muuttuessa on aiheellista kysyä, olisiko aika muutoksen?

 

 

Perustuslain 21 §:ssä on turvattu oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämän takaamiseksi perustuslain 3 § määrää tuomivallan käyttämisen riippumattomien tuomioistuimien tehtäväksi. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin voi toteutua vain muista yhteiskunnallisista toimijoista riippumattomassa oikeuslaitoksessa.

Helsingin Sanomat uutisoi sunnuntaina nelihenkisen irakilaisperheen tilanteesta, jossa perheen äiti ja kolmevuotias lapsi aiotaan käännyttää Suomesta. Tapaus on saanut valtavasti huomiota ja sitä ovat kommentoineet monet poliitikot tasavallan presidentistä lähtien.

Kyse on Maahanmuuttoviraston tekemästä päätöksestä, jota hallinto-oikeus ei muuttanut. Parhaillaan asia on vireillä korkeimmassa hallinto-oikeudessa, joka on tänään asettanut Maahanmuuttoviraston antaman oleskelulupapäätöksen täytäntöönpanokieltoon. Näin ollen perheen äitiä ja toista lasta ei voida karkoittaa ennen KHO:n lopullista päätöstä.

Toisin kuin sunnuntain sanomalehden lukijat, viranomaiset eivät voi pohjata päätöksentekoaan vain tiettyihin, vapaasti valittaviin faktoihin. Mikäli viranomaisten ratkaisukäytäntöä halutaan muuttaa, tämän tulee tapahtua lainsäädännön eikä median välityksellä. Oikeusvarmuus on hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareita. Ratkaisukäytännön tulee pohjautua kirjoitettuun lakiin, jonka valmistelussa on mahdollista huomioida kattavasti eri tilanteet.

Ammattitaitoiset poliitikot seuraavat kansalaisten arkea ja ryhtyvät epäkohtia havaittuaan muuttamaan niitä. Näin toimiessa ei ole välttämätöntä kommentoida yksittäistapauksia, vaan ilmiöistä voidaan puhua yleisellä tasolla. Esimerkkinä tällaisesta toimivasta lähestymistavasta on ollut sisäministeri Petteri Orpo, joka on vaatinut irakilaisperheen tilanteesta selvitystä, ottamatta suoraan kantaa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavana olevaan asiaan.

Tuorein tapaus on osoittanut, että joillain poliitikoilla on suuri tarve osallistua ylimmässä hallintotuomioistuimessa vireillä olevan asian ratkaisemiseen. Sosiaalisella mediassa on entisestä tasavallan predentistä lähtien ollut luettavissa kannanottoja, joiden mukaan irakilaisperheen äidin ja vauvan on voitava jäädä Suomeen. Kun kyse on lainsäätäjän tehtävää hoitavasta kansanedustajasta, tulkintakannanotto on erityisen ongelmallinen.

Poliitikkojen kannanotot vireillä oleviin yksittäisiin oikeustapauksiin ovat vallan kolmijako-opin kannalta vaarallisia. Politiikkojen tehtävänä on säätää lait, joiden pohjalta viranomaiset tekevät päätöksensä. Lakien voimaantulon jälkeen viranomaisen niiden pohjalta tekemien päätösten lainmukaisuuden arviointi kuuluu yksin tuomioistuimille.

En usko monien pyrkivän lausunnoillaan tarkoituksella vaikuttamaan tuomioistuimien päätöksentekoon.  Hieman samalla tavoin kokoomuksen kansanedustajana ollessaan Lyly Rajala istui vuosia Oulun käräjäoikeuden lautamiehenä, pitämättä tätä mitenkään ongelmallisena. Demokratian toimivuuden kannalta on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, ettei lainsäätäjän, tuomiovallan käyttäjän sekä lain toimeenpanijan roolit mene sekaisin. Siitä kun on enää lyhyt matka siihen, että nämä kaikki ovat yksissä käsissä.

Nopeasti muuttuvassa kaupunkiympäristössä on harvinaista, että toiminnot pohjautuvat yli viidenkymmenen vuoden takaisiin päätöksiin. Joulukuussa 1962 Helsingin kaupunginhallitus antoi ulkoasiainministeriölle diplomaattiajoneuvojen pysäköimistä koskevan selvityksen. Selvitystä varten oli vertailtu kattavasti eri Euroopan maiden käytäntöjä diplomaattien pysäköintiin liittyen. Lähtökohdaksi valikoitui, että jokaiselle lähetystölle ja muille diplomaattista koskemattomuutta nauttiville toimijoille varataan kaksi pysäköintiruutua toimipisteen välittömästä läheisyydestä. Tämä periaate on edelleen sellaisenaan voimassa.

Yhteensä diplomaattiajoneuvoille varattuja pysäköintipaikkoja on Helsingin kaupungin liikennesuunnitteluosaston mukaan 137 kappaletta. Tämä muodostaa yhteensä 1 644 neliömetriä hyvin vajaalla käytöllä olevaa tilaa Helsingin keskustassa. Kattavasta pysäköintimahdollisuudesta huolimatta CD-rekisterikilvellä varustetut ajoneuvot saivat viime vuonna yhteensä 413 pysäköintivirhemaksua. Annetuista pysäköintivirhemaksuista vain noin joka neljäs tuli maksetuksi. Kaikista annetuista virhemaksuista Venäjän, Saudi-Arabian ja Kiinan osuus oli yli puolet.

Suurimman osan ajasta tyhjillään olevat CD-pysäköintiruudut yhdistettynä maksamattomiin pysäköintivirhemaksuihin saa kysymään, onko nykytilanteessa mitään järkeä? Periaatetta, jonka mukaisesti pysäköintitilaa diplomaattiajoneuvoille on varattu, olisi syytä tarkastella uudelleen. Autoilu on muuttunut valtavasti viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana.  Monilla lähetystöillä on lisäksi omalla tontillaan pysäköintitilaa, minkä vuoksi kadunvarrelle varatut paikat jäävät vaille säännöllistä käyttöä.

Kadunvarsitila on Helsingissä tiukassa. Saamalla edes osa tyhjillään olevasta diplomaattiajoneuvoille varatusta pysäköintitilasta helsinkiläisten käyttöön, helpotettaisiin merkittävästi kaupunkilaisten arkea. Esimerkiksi juuri käyttöönotetun kaupunkipyöräjärjestelmän uusia jakeluasemia voisi sijoittaa vapautuville pysäköintipaikoille. Vaihtoehtoisesti vapautuvia paikkoja voisi tarjota kivijalkayrittäjille tiistaina tehdyn lautakuntapäätöksen mukaisesti.

Verokeskustelu käy kuumana. Aiemmin vain hiekkaa kengänpohjissaan pankkiin tuoneet asiakkaat ovat viemässä lapikkaansa Nordeasta muualle. Keskusteluun liittyen on kuitenkin syytä muistaa, ettei mikään lainsäädäntö pysty täysin estämään ei-toivottua käyttäytymistä. Tärkeän muistutuksen tästä tarjoaa aikoinaan kuulemani raflaava toteamus: rikoslaki ei kiellä ketään lyömästä toista. Se vain määrää rangaistuksen tällaiseen tekoon syyllistyneelle.

Veronkierron vähentäminen on mahdollista samalla tavalla kuin minkä tahansa muun rikoksen: kasvattamalla kiinnijäämisen todennäköisyyttä. Kiinnijäämisen todennäköisyys on yksi keskeinen tekijä ei-toivotun käyttäytymisen kitkemisessä. Miksi ajamme usein lievää ylinopeutta ja tiedostaen rikomme tieliikennelain 2 luvun 25 §:ää? Entä miksi graffitit ilmestyvät talojen seiniin aina yöaikaan? Vastaus on yhteinen.

Verotuksen toimittamiseksi tarvitaan tietoa verotettavasta omaisuudesta. Meistä monen osalta pääosa veroistamme tulee maksetuksi ikään kuin huomaamatta. Toimitamme verokortin työnantajallemme, joka pidättää palkastamme verohallinnon arvioiman ja työntekijän mahdollisesti korjaaman ennakonpidätysprosentin verran. Mahdollisista arvo-osuustilillämme olevista sijoituksista verot maksetaan niin ikään pankin toimesta, ilman sijoittajan suurempaa kontribuutiota.

Suomen veroviranomaisen koura ei kuitenkaan yllä kaikkialle. Juuri tähän perustuu viime päivinä puhuttaneet Panaman paperit. Kun varat poistuvat Suomesta ulkomaille perustettuun yhtiöön, on Suomen verottaja helposti aseeton. Yksistään varojen siirtäminen pois Suomesta ei tee toiminnasta rikollista. Pääoman vapaa liikkuvuus on itseasiassa yksi Euroopan unionin neljästä perusvapaudesta.

Verokeskustelussa on keskeistä kyetä erottamaan veronkierto verosuunnittelusta. Oikeudellisesti näiden kahden ero on kuin yö ja päivä. Ensimmäinen on laitonta toimintaa, josta on määrätty rangaistus. Jälkimmäinen taas on täysin laillista. Eri kysymys kuitenkin on, missä kulkee verosuunnittelun moraalisen hyväksyttävyyden raja. Varojen sijoittaminen väliamerikkalaisen holdingyhtiön kautta ei automaattisesti täytä verorikoksen tunnusmerkkiä. Täysin hyväksyttävältä se ei tavallisesta suomalaisesta veronmaksajasta kuitenkaan tunnu.

Panaman papereiden julkitulon jälkeen ihmisten purkautuminen kohdistui Nordeaan. Unohdimme ne sadat ja ehkä tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt, jotka ovat olleet Nordean Private Bankingin asiakkaita ja enemmän tai vähemmän tietoisia siitä, mitä kautta heidän varansa ovat kulkeneet. Selitys tähän on yksinkertainen. Luottolaitoslain pankkisalaisuussäännös suojaa suomalaisia liikepankkien asiakkaita julkisuudelta.

Oikeusjärjestelmämme tunnistaa saman rikoksen eri tekomuotoja. Vähäarvoinen varkaus on näpistys. Saman omaisuuden vieminen väkivallalla uhkaamalla on ryöstö. Meistä jokainen on elämänsä aikana vastaanottanut varoja ilman asianmukaista ilmoittamista. Emme aina tule edes ajatelleeksi, että tiettyyn toimintaan saattaa sisältyä verovelvollisuus. Yhteiskunnallisesti merkityksellisemmäksi ”ajattelemattomuus” muuttuu silloin, kun kyseessä on useita satoja tuhansia. Yhtä kaikki, molemmissa tapauksissa yksilö välttää verolaeissa säädetyn verovelvollisuuden.

Kuten Paavo Teittinen ansiokkaasti Helsingin Sanomissa kirjoitti, Suomi ei nouse pelkästään harmaata taloutta kaitsemalla. Sen sijaan kyse on laajemmasta yhteiskunnallisesta asenteesta. Yksilö on paras päättämään, mihin rahansa haluaa käyttää. Moraalia ja oikeutta ei tule sekoittaa verokeskustelussa. Tietojenvaihtoa lisäämällä ja asenteita muuttamalla meillä on kuitenkin mahdollisuus siihen, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä omistamansa Panamaan rekisteröidyn yhtiön hallitukseen.

 

Ehdokaslomaketta allekirjoittaessa mietin, mikä HOK-Elannon edustajistovaaleissa on sellaista, että juuri minun pitäisi asettua ehdolle.

En ole mitenkään erityisen vannoutunut osuusliikkeen mies. Käytännöllisistä syistä hoidan ruokaostokset usein naapuri Alepassa ja käyn silloin tällöin tankkaamassa ABC-huoltoasemilla.

Olen osaltani huolestunut vähittäiskaupan keskittymisestä muutamalle isolle toimijalle. Markkinoiden toiminnan kannalta tämä ei ole tervettä. S-ryhmän halpuuttamiskampanjan olen kuitenkin ottanut tervehtien vastaan.

Olen iloinen siitä, miten osuuskauppa mahdollistaa eri erityisryhmien työllistymisen. Uskon, että S-ryhmän tulee jatkossakin olla edelläkävijä työllistämispolitiikassaan.

En juuri käy S-ryhmän ravintoloissa, sillä toisaalla ruoka on maukkaampaa.  Olut maistuu samalta oli se sitten ostettu S-ryhmän baarista tai muualta.

Yllä esitetyt seikat huomioiden olen kuitenkin sitä mieltä, että jos asioihin on mahdollisuus vaikuttaa, miksi antaisit jonkun muun päättää puolestasi. Asialliset hommat on syytä hoitaa. Siksi olen ehdolla HOK-Elannon edustajistovaaleissa.

HOK-Elannon edustajistovaalit käydään 18.-29.4.2016. Äänioikeutettuja ovat kaikki 600 000 osuuskunnan jäsentä. Äänestä voi joko postitse tai verkossa.

Käsi ylös kuka on ollut viimeinen vuoden sisällä oikeudessa? Keskivertosuomalainen kokee oikeussalin tunnelman lähinnä Suitsin ja kesäaamujen Matlock uusintojen kautta. Harva meistä joutuu elämässään istuntosaliin syytetyn, syyttäjän tai edes todistajan roolissa. Siitä huolimatta lähimmän käräjäoikeuden siirtymistä tunnin lisämatkan päähän pidetään kansalaisten oikeusturvaa uhkaavana.

Perinteisesti oikeudenkäyttö on ollut lähiyhteisön sisäistä epätoivotun käyttäytymisen kitkemistä. Yhteisön asettamien normien vastaisesti toiminutta rankaistiin niiden yksilöiden toimesta, joihin loukkaus oli kohdistunut. Yhteiskuntajärjestelmän kehittyessä oikeudenkäyttö siirtyi puolueettomille tuomioistuimille, joiden tuomivalta ja antamat rangaistukset perustuivat kirjoitettuun lakiin. Rankaisuvalta irtaantui yhteisön omasta toiminnasta siihen nähden ulkopuolisille ja tähän erikoistuneille toimijoille.

Tällä oikeudenkäytön ammattimaistumisella on ollut myös omat huonot puolensa. Enää naapurin Lissun tai Kalen maksamattoman velan takia ei lähdetä hakemaan suoritustuomiota oikeudenkäymiskaaren 10:1:n mukaisesta velallisen kotipaikan käräjäoikeudesta. Tällaisen tavanomaisen saatavan hankkimisesta oikeusteitse on tullut yksinkertaisesti liian kallista ja vaivalloista. Samaan aikaan taloudelliselta intressiltään suurimmat yritysten väliset erimielisyydet ovat siirtyneet julkisuudelta piiloon välimiesten ratkaistaviksi. Herää aiheellinen kysymys siitä, ketä nykyinen tuomioistuinlaitos oikein palvelee?

Oikeusturvan kannalta riittävää ei ole pelkästään oikeuslaitokseen pääseminen, vaan keskeisemmällä sijalla ovat tuomareiden ammattitaito ja yksilön kokema oikeudenmukaisuuden tunne. Tuomiovallan keskittäminen suurempiin yksiköihin edistää näiden molempien toteutumista. Aikana jolloin kaidan tien kulkemiseen ei enää ratkaisevasti vaikuta kirkonkylällä väärien valintojen seurauksista muistuttava raastupa, on käräjäoikeusverkostosta tehtävä kokonaisuus, joka kykenee parhaimmalla tavalla turvaamaan kansalaisten oikeusturvan toteutumisen ja oikeuslaitoksen toimivuuden.