Raastuvassa nähdään, sääntelyn purkaja!

Tammelantorin R-kioskista koulumatkalla ostetut lätkäkortit olivat aikanaan ala-asteen kovin villitys.  Viime aikoina yhtä suosittua on ollut kannattaa sääntelyn purkamista. Mitä sääntelyn purkamisella käytännössä tarkoitetaan, on jäänyt epäselväksi. Ilmiö alkaa muistuttaa keisarin uusia vaatteita, jossa kansan ylle on laskeutunut konsensus asiasta jota todellisuudessa ei ole olemassa. Vai onko?

Konkreettisia esimerkkejä turhasta sääntelystä on esitetty vähänlaisesti. Lasse Männistön ja Sanni Grahn-Laasosen pamfletti muutaman vuoden takaa on yksi harvoja sääntelyn purkamiseen liittyviä avauksia. Julkaisussaan Männistö ja Grahn-Laasonen paikansivat 47 kohtaa lainsäädännöstä, jotka kaipaisivat pikaista korjaamista. Lista on kokonaisuudessaan luettavissa täältä. Yksittäisiä muinaisjäänteitä kuten rakennuskaaren 12 luvun ”Miten sikoja saa terhometsään laskea” lainsäädännössämme on edelleen paljon, mutta näitä kumoamalla ei sääntelyviidakko vielä raivaudu. En usko, että edellä mainitun 47 tai edes 1000 turhan lakipykälän poistaminen lainsäädännöstä muuttaisi tilannettamme merkittävästi. Turha sääntely on enemmän kuin vain joukko yksittäisiä lain säännöksiä. Se on oikeudellis-poliittis-taloudellinen valinta.

Ymmärtääksemme paremmin mistä asiassa on kyse, on syytä pureutua syvemmälle lainsäädäntöteorian ytimeen. Miksi meillä ylipäätään on lakeja? Lähtökohtaisesti lainsäädännön tehtävänä on ohjata ihmisten käyttäytymistä. Suurin osa päivittäisistä toiminnoistamme tapahtuu ilman, että mikään laki siihen käskisi. Syömme, juomme, nukumme ja toimimme osana yhteiskuntaa ilman ulkoista pakkoa. Vasta kun toimintamme vaikuttaa muihin ihmisiin, on syytä ryhtyä lainsäätämiseen. Ulkoisvaikutukset (ulkoishaitat ja -hyödyt) ovat klassinen perustelu lakien välttämättömyydelle. Lainsäädännöllä pyritään minimoimaan ulkoishaittojen syntymistä ja toisekseen kanavoimaan ulkoishaitat niiden aiheuttajan kannettavaksi.

Yllä todetun perusteella voimme jakaa ulkoisvaikutuksia ohjaavan lainsäädännön kahtia. Ensinnäkin on ennakkovalvontaa, jolla pyritään vähentää haitallisten seurausten syntymistä. Sen lisäksi on jälkivalvontaa, joka mahdollistaa jälkikäteen haitalliseen toimintaan puuttumisen ja siitä aiheutuneen vahingon korvaamisen. Ennakkovalvonta toteutetaan useimmiten säätämällä pakollisesta lupa- tai ilmoitusmenettelystä. Ennakkovalvonta ei kuitenkaan ole aukotonta. Aseluvista huolimatta meillä tapahtuu ampuma-aserikoksia, ympäristöluvista huolimatta meillä turmellaan ympäristöä ja sosiaalihuollosta huolimatta meillä on lapsia jotka elävät sietämättömissä olosuhteissa. Laki ei ole kaikkivoipa, ei edes hyvinvointivaltio Suomessa.

Se miten olen sääntelynpurku keskustelua tulkinnut, niin nämä ennakolliset lupa- ja ilmoitusmenettelyt ovat usein niitä, joita kansalaiset pitävät turhana. ”Miksi kaikkea pitää säännellä, kun voitaisiin vain luottaa ihmisten omaan harkintaan?” Suomalaisen maalaisjärjen uskotaan suojaavan lainsäätäjän määräyksiä paremmin arkipäivän askareissa. Viranomainen ei ymmärrä tavallista kansalaista, vaan ainoastaan häritsee ja luo esteitä yhteiskunnassa toimimiselle.

Jälkivalvonta tarkoittaa nimestään huolimatta usein ihan jotain muuta kuin kirjaimellista valvontaa. Se on oikeuksien toteuttamista tuomioistuinteitse. Kun vahinko on päässyt tapahtumaan, ainut keino sen korjaamiseksi on vahingonkorvauksen vaatiminen oikeudessa. Suomalaisen vahingonkorvausoikeuden kantava periaate on vahingonkorvauksin saattaa vahingonkärsijä samaan asemaan, kuin hän ennen vahingon sattumista oli. Tällöin toimiva ennakko- ja jälkivalvonta ajavat saman asian, eikä yksilön kannalta ei ole merkitystä kumpaa kauttaa hänen oikeutensa toteutuvat.

Turhasta sääntelystä puhuttaessa keskeistä on ymmärtää ennakkovalvonnan ja jälkikäteisen valvonnan välinen ero. Vähentämällä ennakkovalvontaa kasvaa riski vahingon syntymisestä ja tätä kautta tarve jälkivalvonnalle . Näin myös oikeuksien toteuttaminen tuomioistuimissa ja muissa vaihtoehtoisissa riidanratkaisuinstansseissa kasvaa. Suomessa tilanne on monia muita maita parempi siinä, että meillä on toimiva vahingonkorvauslaki. Toimivasta laista huolimatta tavallisen kansalaisen kynnys kalliin ja lopputulokseltaan epävarman oikeusprosessin nostamiseen on suuri. Oikeudenkäyntikynnys on Suomessa suhteettoman korkealla ja usein estää vahingonkorvauksen vaatimisen.

Vahingon sattuessa omalle kohdalle, on vika usein viranomaisen. Poliisi, yksittäinen sosiaalityöntekijä ja Suomen hallitus. Kyselytutkimusta järjestämättä uskon, että tässä on kolme eniten vahinkotapahtumia Suomessa aiheuttanutta toimijaa. Suomalaiseen kulttuurin tuntuu kuuluvan tarve etsiä syyllisiä. Pankkikriisin jälkeen tuomittiin paikallisten säästöpankkien hallitusten maallikkojäseniä, koulusurmien aikaan vikaa haettiin ampuma-aseluvun myöntäneistä poliiseista ja lapsiin kohdistuvista vääryyksistä syytetään kunnallisia sosiaalityöntekijöitä. Loput vahingoista ovat kulloisenkin hallituksen aiheuttamia.

Olemme ajautuneet dilemmaan, jossa sääntelyä toivotaan purettavan, mutta vahingon omalle kohdalle osuessa seuraukset halutaan ulkoistaa. Kuinka moni on todella valmis vähentämään ennakollista valvontaa ja siirtämään painoarvoa tuomoistuinten suuntaan. Lakimiesopiskelijana minun pitäisi varmasti toivoa että mahdollisimman moni. En ole kuitenkaan vakuuttunut, että tällainen kehitys on toivottavaa. Ennemminkin uutta sääntelyä luotaessa on syytä tarkasti arvioida, mikä sääntelyvaihtoehto yksittäistapauksessa johtaa parhaaseen lopputulokseen. Siis kun seuraavalla kerralla vaadit turhaa sääntelyä purettavaksi huolehdi, että lakimiehen numero on jo valmiiksi puhelimessa tallennettuna.